Eilen sain suuremmoisen tiedon. Paras ystäväni oli saattanut maailmaan pienen ihmisen. Ensimmäinen reaktio oli suuri onni. Juttelimme ja hän kertoi kokemuksistaan ja minä melkein itkin ilosta heidän puolestaan.

Mutta kun puhelu loppui, jäljelle jäi aika tyhjä olo. Tajusin, että tästä lähin hänellä on omat kiireensä uuden perheen jäsenen kanssa ja meidän yhteydenpitomme väistämättä jää taka-alalle. Tajusin myös, että nyt hän on astunut elämässään askeleen eteen päin ja vaikka kuinka haluan kuunnella hänen juttujaan pienestä ihmisestä, en voi koskaan oikeasti ymmärtää mitä hän kokee.

Nämä ajatukset mielessäni meni illalla nukkumaan ja aamulla herätessäni oli olo haikea.
On tämä kummaa. Kun hän oli raskaana olin ainoastaan iloinen hänen puolestaan, en lainkaan kateellinen. Mutta nyt, kun se pieni nyytti on tupsahtanut maailmaan, tunnen surua ja kateutta. Surua siitä, että joudun siirtymään tärkeysjärjestyslistalla alemmas ja kateutta siitä, että hänellä on jotain mitä minäkin niin kovasti haluaisin.

En toki haluaisi ottaa mitään häneltä pois! Heidän pieni perheensä on todella rakas minulle, ja haluan vain parasta heille. Mutta silti...
On tämä kummallista :(